Kauan eivät kelttiläiset saaneet nauttia rauhan vuosista, sillä 1610 alkoi uusi sota Venäjää vastaan. Väenotot ja kyyditykset rasittivat kyläläisiä, mutta nyt oli sotaonni parempi ja kotiseudulla siten rauhallisempaa. Kyttälän isännän kaikki kolme poikaa saivat surmansa sodassa ja Matin kuollessa jäi kruunulle kovat verorästit, joille ei löytynyt maksajaa. Kaarlo Wrede osti kruunulta näiden verojen kanto-oikeuden. Suku menetti oikeutensa Keltin tiloihin vuoden 1686 isoreduktiossa.

Väenotot perustuivat ruotujärjestelmään. Pitäjät oli jaettu kymmenmiehisiin ruotuihin ja joku vanhempi talollinen toimi ruotumestarina. Ruotumestari päätti lautamiesten kanssa, kenet otettaisiin sotilaiksi. Sotilaaksi ei ollut halukkaita ja velvollisuutta yritettiin kiertää kastamalla poikia samannimisiksi ja ottamalla huutolaispoika kasvatiksi ja sitten tarpeen tullen luovutettavaksi väkeen. Renki joutui isäntää helpommin sotaväkeen, uppiniskainen isäntä joutui helpommin kutsutuksi kuin kuuliainen.

Keltin kylää koskevassa ruodutettujen luettelossa vuodelta 1626 on yksitoista nimeä. Sotilaiden kohtaloksi koitui useammin nääntyminen tauteihin tai nälkään kuin kaatuminen taistelussa. Ruotsi-Suomen joukkoja johti Laiska-Jaakko de la Gardie, joka vei joukkonsa aina Moskovaan asti ja pysytteli pitkään Novgorodissa varmistaen valloitettuja alueita ja parempia alueita, vaikka kotiin ikävöivät suomalaiset sotilaat piikittelivätkin: "Lähtee suvi, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko".

Laiska-Jaakon asiamies Anders Wouv kulki ruotsalaisen luutnantti Erik Joranssonin opstuksella pariinkin kertaan Keltin kylän läpi viedessään päällikkönsä viestejä Turkuun Kustaa II Aadolfille. Hän on kirjannut muistiin kokemuksiaan matkasta Suomen halki ja kertoo kansan olleen likaista, mutta pienet vaaleat puupytyt, jotka toimivat juoma-astioina olivat olleet puhtaaksi kuurattuja niin, että niitä oli ilo käyttää. Toisinaan matkalla oli tyydyttävä pettuleipään, mutta joskus tarjottiin porkkanan kokoisia maidossa keitettyjä kaloja ja nauriita. Talonpojat asuivat samanlaisissa asumuksissa kuin keskiajallakin. Asumus oli savupirtti, jossa asuivat niin ihmiset kuin kanat, siat ja hevosetkin. Joskus kerjäläiset olivat matkalaisten riesana ja joskus oli vaikea saada hevosia kyyditykseen. Keltin nimismies oli paennut kuullessaan vieraiden tulosta. Pako oli ymmärrettävä, sillä Jöransson oli edellisenä talvena tyytymättömänä saamiinsa hevosiin kaatanut hänen päälleen vettä ja antanut miehen melkein jäätyä. Nimismies saatiin kiinni. Hän ei ollut halukas järjestämään hevosta vaan tarjosi härkäkyytiä. Tyytymätön Järansson leikkasi härän kurkun auki ja valmistutti lihoista matkalaisille aterian. Hän kuritti nimismiestä kepillä niin, että veri valui ja juoksutti sitten itkua vuovaavaa vanhaa miestä kyytihevosten perässä, kunnes tämä pääsi pakenemaan metsiin. Jos ei ollut vallasväen elämä helppoa, ei se helppoa ollut kansallakaan.

Sota päättyi Stolbovan rauhaan vuonna 1617. Rauhanehdot olivat erittäin edulliset, valtakunta sai helpommin puolustettavat rajat ja saattoi nyt kiinnittää enemmän huomiota etelään Itämeren ylitse. Valtakunta saattoi siis siirtyä puolustussodasta hyökkäyssotaan tavoitteenaan suurvalta-aseman luominen. Nyt Keltin alueet saivat olla rauhassa hyökkäyksiltä sadan vuoden ajan, mutta hinta oli kova. Se maksettiin suomalaisten sotilaiden verellä 30-vuotisessa sodassa ja maan taloudellisena taantumisena. Suomi menetti omaleimaisuuttaan ja suomen kieli väistyi ruotsin tieltä virkamiesten käyttämänä kielenä.

Suurvalta-aika alkaa
1620-luvulla alkoi Kustaa II Aadolfin johdolla Ruotsi-Suomen suurvalta-aika. 30-vuotinen sota oli vuosisadan suurin ja vaikuttavin tapahtuma. Väenoton järjestelmä muuttui talokohtaiseksi velvollisuudeksi. Miehiä ei enää ruodutettu, vaan talot velvoitettiin hankkimaan sotilas niin kuin ne parhaiksi katsoivat. Enää ei luetteloitu kylän kaikkia sotakelpoisia miehiä vaan ainoastaan isännät. Kyttälän talon velvollisuutena oli hoitaa Hämeen läänin henkikomppanian 6. korpraalin palkka. Ainoa tapa väkeen joutuneelle vapautua sotapalveluksesta oli pysytellä hengissä koko 20-vuotisen palvelusajan tai invalidisoitua. Suurin osa metsäkylien pojista selvisi hengissä vain kuukausia, kunnes leirikuume tai rutto heidät korjasi. Rauha solmittiin Westfalenissa vuonna 1648.

Suurvalta tarvitsi melkoiset varat sotakulujen peittämiseksi. Varoja kerättiin verottamalla talonpoikia. Vuotuinen vero perustui talolukuun eli manttaaliin. Manttaaliveroista tärkeimmät olivat: sotavarustusvero, karja- ja kylvövero, salpietarivero ruudin valmistusta varten, rakennusapuvero kruunun linnojen ja kartanoiden huoltamiseen, päivätyövero, kyytivero sekä laamannin- ja tuomarinvero. Kirkko keräsi omat veronsa ja myös testamenttirahan eli ruumisveron. Samanlaiset hankaluudet tuntuvat jatkuvan edelleenkin, valtion tarpeet ovat loputtomat.

Vielä 1690 Iitin käräjillä Keltin Maunukselasta kotoisin oleva Sipi Ristonpoika Koppa joutui puolustautumaan noituussyytettä vastaan. Käräjärahvas todisti hänet nuhteettomaksi mieheksi.

Katovuodet
1500- ja 1600- luvuilla koettiin Euroopan ilmastossa kylmä vaihe, "pikku jääkausi". Katovuodet muistetaan. 1601 oli "olkivuosi", 1635 "Perttulin hallavuosi" ja 1669 "Laurin hallavuosi". Pahimmat katovuodet sijoittuivat vuosiin 1696 - 67. Vehnää oli viljelty keskiajalla Turun seudulla, mutta vehnä katosi pikku jääkauden aikana kokonaan Suomesta. Ruis antoi vain joka kolmas vuosi jonkinmoisen sadon ja raskaat sotavuodet heikensivät työvoimaa niin, että hyvinäkin vuosina osa sadosta saattoi jäädä korjaamatta. Helmikuu -96 oli epätavallisen lämmin. Väitetään, että Etelä-Ruotsissa ehdittiin tuolloin jo pelloille kylvötöihin. Kesä oli epätavallisen kylmä ja sateinen, ja sitten elokuussa tuli halla, joka tuhosi sadon. Kansaa joutui suurin joukoin kerjuulle seuraavana kevättalvena. Ihmiset söivät lehtipuiden nilaa, eläinten raatoja ja vuotia. Pettu ei irronnut pakkasten vuoksi. Heikot kerjuulle lähteneet ihmiset olivat alttiina kulkutaudeille. Punatauti ja pilkkukuume kylvivät kuolemaa. Maan väkiluku oli ennen nälkävuosia 450 000 ja niiden jälkeen noin 310 000. Mikael Agricola kertoo nähneensä tien ohessa kuolleita ihmisiä, joiden suussa oli vielä nälkään syötyjä heinänkorsia tai hevosen kakkaroita.

Kelttiläinen Risto Yrjönpoika Kyttälä pyysi hyvitystä myötäjäislehmästään, koska tytär oli mennyt naimisiin Ruotsulan rengin kanssa ja molemmat olivat menehtyneet nälkään. Rästiluettelot kertovat useiden kelttiläisten kuolleen nälkään. Näitä onnettomia vuosia pidettiin Jumalan lähettämänä ansaittuna vitsauksena. Nälkävuosien aiheuttamia vaurioita lähdettiin parempien päivien koittaessa korjaamaan, mutta tuskin tuolloin aavistettiin, että uudet raskaat koettelemukset olivat odottamassa. Nälän lisäksi tulevaisuus toi tauteja, sotia ja pakko-ottoja.



Lähdeaineisto:
Toim. Seppo Zetterberg: Suomen historian pikkujättiläinen, WSOY 1978
Tauno Kuosa: Jokamiehen Suomen historia, WSOY 1963
Carl Grimberg: Kansojen historia, WSOY 1966
Peter Englund: Suuren sodan vuodet, WSOY 1996
Peter Englund: Pultava, ArtHouse 1998
Emil Hietala: Ketju konui puheit! 1982
Jukka Vainio: Keltin jutut 1998
Ossi Seppovaara: Kymijoki, virran kohtaloita vuosisatojen saatossa, 1988
Aimo Halila: Iitin historia I, toinen painos 1988
Eero Niinikoski, Jari Talvisto: Kuusankosken kirja, Gummerus, 1997

Kuusankoskella 26.6.1999 Hannu Tapiovaara